Välillä sitä tuntee itsensä niin hylätyksi. Pikkusen menon peruuntumisen takia. Tämä on juuri tätä miten minä ajattelen; vaikka olisi joku täysin järkevä syy, niin en voi olla miettimättä että henkilö ei halunnut tavata minua. Mikä on vikana? Olen varmaankin tylsä, ärsyttävä, liian nössö tai jotain.

Nämä ovat näitä asioita, mitkä välillä syövät minua sisältä päin ihan hirveästi. Silti samalla tiedän miten lapsellista se on, ja siksi en tahdo puhua asiasta ääneen. Parempi itkeä vähän yksinään ja jättää ajatukset sitten taka-alalle. Kyllä ne ajan myötä sieltä katoaa.

Vihaan tätä tapaani. Pitäisi vaan oppia ajattelemaan niin kuin aikuiset. Tämä on toisaalta tosi itsekeskeistäkin ajattelua. Aina syy on minussa, minä oon luotaantyöntävä, minä teen jotain väärin, minäminäminäminä.

Vaikka oikeasti olen onnellinen niin osaan peittää sen aika mestarillisesti joillain pikkuongelmilla.

No, jospa jälleen kerran uni auttaisi. Se on ainakin aina kaveri.