Hei nyt ihan oikeesti. Miksi oon näin vainoharhainen?

Joku voisi tulla ravistelemaan mua vähäsen ja läiskimään naamalle. Jos sitten vaikka tajuaisinkin jostain jotain.

Joskus sitä vaan vihaa itseensä niin paljon. Kaikin puolin.

Huoh kun oon rasittava.

Välillä sitä tuntee itsensä niin hylätyksi. Pikkusen menon peruuntumisen takia. Tämä on juuri tätä miten minä ajattelen; vaikka olisi joku täysin järkevä syy, niin en voi olla miettimättä että henkilö ei halunnut tavata minua. Mikä on vikana? Olen varmaankin tylsä, ärsyttävä, liian nössö tai jotain.

Nämä ovat näitä asioita, mitkä välillä syövät minua sisältä päin ihan hirveästi. Silti samalla tiedän miten lapsellista se on, ja siksi en tahdo puhua asiasta ääneen. Parempi itkeä vähän yksinään ja jättää ajatukset sitten taka-alalle. Kyllä ne ajan myötä sieltä katoaa.

Vihaan tätä tapaani. Pitäisi vaan oppia ajattelemaan niin kuin aikuiset. Tämä on toisaalta tosi itsekeskeistäkin ajattelua. Aina syy on minussa, minä oon luotaantyöntävä, minä teen jotain väärin, minäminäminäminä.

Vaikka oikeasti olen onnellinen niin osaan peittää sen aika mestarillisesti joillain pikkuongelmilla.

No, jospa jälleen kerran uni auttaisi. Se on ainakin aina kaveri.

Oho, hupsis!

Vaikka olen yleensä huonoin kaikessa, niin yhdessä asiassa olen kyllä ihan kärkipäässä; sähläyksessä.

Jos miettii pelkästään tätä päivää, niin löytyy yksi jos toinenkin asia, mitä olen onnistunut jotenkin säätämään hassusti. Alkaen ihan aamusta.

Esimerkiksi jo sängystä nousemisesta saan taidetta. Yleensähän se ei tuota ihmisille minkäänlaisia ongelmia. Kun meikäläinen alkaa ajattelemaan ylösnousua ja toteuttamaan hommaa, siinä ei ole mitään järkeä. Jos pääsenkin istuma-asentoon, niin onnistun potkasemaan jalkani tuoliin tai viimeistään oveen. Usein olen täysin sotkeutunut peittoon, ja sen kynsistä selviämiseen menää aikaa hetki jos toinenkin. Onneksi tällaiset tapaukset tapahtuu yleensä suljettujen ovien takana. :D

Olen mestari kävelemään ovia päin, lyömään käteni tai jalkani milloin minnekin, tekemään haavoja sormiini ja niin edelleen. En osaa syödä nätisti, ellen syö tosi hitaasti. Maidot on ollut useammin kuin kerran sylissä, pöytäliinan voisi useimmiten vaihtaa ruokaluni jälkeen, ja valkoiset vaatteet päälläni ovat kuin kerjäämistä siitä että hei, et viittis sotkee vähän.

Kun pesen hampaitani, en voi tehdä sitä missään hyvissä vaatteissa. Sotken ne kuitenkin. Hammastahnaa löytyy aina, ihan aina muualtakin kuin suusta, jos ei leualta tai muualta naamasta niin sitten viimeistään paidalta.

Vaatteet osaan laittaa aina jotenkin hassusti päälle. Hiukset eivät pysy ojennuksessa tai nätisti kovinkaan kauaa.

Lisäksi taidan olla vähän vajokki, naureskelen paljon itsekseni ja en välttämättä tajua kaikkia juttua ensi selittämällä..

Mutta, tärkeintä on, ettei ota itseään liian vakavasti! Minä olen ainakin oikein tyytyväinen ollessani tällainen sählä. Se tekee minusta juuri minunlaiseni, ainutlaatuisen.

Ja eipähän kanssaeläjilläkään ole ikinä tylsää. Anni heilauttaa vaan vähän kättään ja heti on joku paikka joko kipeä tai sitten jotain lentää niin että viiuh vain!

Ja silti voin olla ihan ylpeä itsestäni. Ihan vain sen takia että olen vaan minä. :)

Ajatuksia

On jotenkin niin irtonainen - vaikkakin hyvä - fiilis, etten saa itsestäni irti mitään kovin fiksua tekstiä, joten kerronpahan vaan asioita, mitä ensimmäisenä tulee mieleen.

- Sain tänään mansikkamaitoa! Oli niin namnam, että ei tosikaan. Se on yksi lapsuuden mauista, mihin en vaan kyllästy. Vähän sama juttu kuin joku mansikkapirtelö tai lettu.

- Kävin katsomassa Harry Potter ja Puoliverisen prinssin. Oli ihan kohtuulinen, vähän turhan pitkä ehkä. Tai liikaa tyhjäkäyntiä, osan olisi voinut korvata jollain tarinan kannalta oleellisemmalla materiaalilla.

- Huomenna vien taas puhelimen huoltoon. Pirulainen saisi kyllä jo luvan alkaa toimia!

- En vieläkään tiedä mikä päivä muutan oikeasti. Enkä ole sisäistänyt koko ajatusta koulun vaihtamisesta täysin. Tästä saattaa tulla jännittävää...

- Olen oikeasti onnellinen. Ja tästä kaikki kiitos kuuluu eräälle tietylle ihmiselle, joka saa mut hymyilemään ja kaipaamaan läheisyyttään enemmän kuin mitään muuta. En voisi parempaa toivoa, ja onneksi minulla on tuo ilostutus elämässäni.

- Olin eilen melkein-yöuinnilla! Okei, oli se yöuinti.. Minulle ainakin!

- Haluaisin lisää elokuvia. Tämä ei selittelyjä kaipaa.

- Ei ehkä ole järkevää kävellä kahta kilometriä asfaltilla paljain varpain. Ehkä.

Eli minulla on kokonaisuudessaan kaikki hyvin. Loistavasti.

Pakota minut muistamaan kuinka helppoa on laulaa

Oltiin seikkailemassa Tallinnassa perheen kanssa. Oli ihan mukava reissu, vaikka ajatukset olivat jatkuvasti jossain muualla, syliin pääsemisen tarpeessa ja viereen nukahtamisen ikävässä. Onneksi kuitenkin tietää ikävöidessään, että voi olla onnellinen, onnellisin, kun on joku jota kaivata.

Mutta siis, reissu oli mukava. Sain uuden neuleen, ja etsin itselleni kenkiä, mutten löytänyt. Kaipaisin uusia kenkiä kipeästi, nuo nykyiset pysyvät kasassa jeesusteipin avulla. Ihan hyvin siis!

Nautin vanhan kaupungin tunnelmasta, ja olisin voinut istua vaikka kuinka kauan maisemia katsellen. Pikku putiikit ja kapeat tiet on niin söpöjä!

Huomenna pääsen poimimaan mansikoita. Oon oikeasti innoissani! Se on ihan kivaa hommaa silloin tällöin.

!!!

Tein sitten kaiken sen, mistä yritin päästä eroon. Siis mistä kerroin edellisessä entryssä. Luovuttajaluonne nosti päätään.

Oltiin kauppareissulla isän ja veljen kanssa, ja minä ajoin. Mokailin mielestäni ihan liikaa, ja sanoin isälle kaupassa, että en aio ajaa kotiin, vaan hän saa hoitaa sen. Isä ei suostunut, ja alkoi neuvomaan (ihan oikein tosin, ja hyvinkin!) ja minä möksähdin, vaikkei se periaatteessa isästä johtunutkaan. Lähinnä siitä, että kun päätin, että oon huono, en osaa ajaa, niin sitten minusta tosiaan tuntui että olen maailman huonoin kuski.

Nyt siis mökötän enkä aio lähteä vähään aikaan ajamaan yhtään mihinkään.

Niin mikä oli? Aivan. Luovuttajaluonne.

Surumetsien talvimorsian

Nyt on omaan kotikoloon avaimetkin. Aika pelottavaa. Saa nähdä, miten selviän itsekseni. Veikkaan, että tulen viettämään muutamia unettomia öitä asian tiimoilta. Viimeistään siellä asunnossa pyöriessäni. No, pitää yrittää sopeutua. Ja aion onnistua.

Yleensä minulta puuttuu täysin yrittämisen into. Olen luovuttajaluonne, se tiedetään. Niinhän tässä on moneen kertaan todisteltu. En kai minä opiskelupaikkaakaan vaihtaisi, ellen olisi pelkkä luuseri, joka ei ole tarpeeksi fiksu lukioon? No niinpä.

Useimmiten en uskalla tai halua edes yrittää. Ajattelen heti, että epäonnistun kuitenkin. Turha edes aloittaa. Olen surkea jo muutenkin. Pelkään epäonnistumista niin paljon, että siitä on kasvanut itselleni jonkinmoinen suuri mörkö.

Vaikka eihän yrittämistä saisi pelätä. Eikä aina saisi luovuttaa. Olen niin mestari luovuttamaan, oli kyse sitten mistä vaan. En viitsi urheilla, ja jos urheilen, en edes yritä parastani. Olenhan muutenkin jo huonoin ja heikoin.

En halua kuulla kritiikkiä tekemisistäni, enkä kehujakaan, koska kehut tuntuvat siltä että kerjäisin niitä. Ja kritiikin yleensä tiedän itsekin.

Haluaisin niin muuttua tämän asian suhteen. Olen marttyyri, kun pidän itseäni aina huonoimpana, tiedän sen. Mutta kun se on niin helppoa! On liian helppoa jättää yrittämättä, tai jos yrittää, niin luovuttaa heti.

Ajattelin miettiä muutaman asian, mitä aion edes YRITTÄÄ. Kuten painonpudotus tai kuukauden karkkilakko. Joku ihan helppo juttu. Päivittäinen kävelylenkki. Jotenkin vähän motivoida itseäni. Minulle kun tuntuu olevan niin ylitsepääsemätöntä olla aina viimeinen. Niin jospa joskus olisi edes toisiksi viimeinen!

Ei mulla muuta

Kuin että vaiks oon ihan väsy niin silti olo enemmänki ihan pus.

Joo. Nyt leikkimään pirteää naapurin pojan rippijuhliin, joissa pitäisi olla kahden minuutin päästä.

Eikä ole hajuakaan mitä pistän päälle.