Casablancan loppuratkaisu on fiasko

Onpa ollut tylsä sunnuntai. Mitäänsanomaton. Tylsä. Tarkoitukseton.

Olen ollut saamaton, laiska, rasittava ja ärsyttävä.

Otin pari viikkoa sitten käyttöön vanhan puhelimeni. Tänään se alkoi vinkua että tekstiviestimuisti alkaa olla täynnä. No, ajattelin sitten, että eipä auta muu kuin alkaa karsia turhimpia viestejä. Se oli ehkäpä aikamoinen virhe.

Tuo puhelin oli käytössä kun seurustelin edellisen kerran. Fiksuna tyttönä aloitin sitten niiden viestien poistelemisen sieltä loppupäästä. Tietenkin piti lueskella ne kaikki läpi. Tietenkin. Ei ehkä olisi kannattanut. Kun on kulunut tarpeeksi aikaa, niin toisesta ihmisestä muodostuu hieman vääränlainen kuva pelkästään viestien perusteella, ja kaipaus iskee. Itku oli lähellä, kun mietin kaikenlaisa tyhmää. Onneksi tulin järkiini siinä, ja tajusin että perkele. Minä olen fiksu. Ansaitsen parempaa, enkä sitä, että jään murehtimaan yli vuoden takaisia juttuja. Helpotti kummasti oloa.

Eilenkin itkin. Tosin se oli hieman koominenkin tilanne. En ikinä, siis ikinä ennen ole itkenyt urheilun takia! En vaan mahtanut itselleni mitään kun katsoin pomppupallon SM-finaalia ja näin Laineen nostavan sen patsaan. En itkenyt siksi,että olisin ollut ylionnellinen Namikan puolesta. Itkin siksi, että Teemu Lainetta tulee ikävä. Hirveän sympaattinen ihminen.

Ensi viikko on aika sekava ja hajanainen. Maanantaina koulua. Tiistaina Tampereella pääsykokeet. Keskiviikkona koulua, ja filosofian koe. Torstaina vapaata, illalla matkustus Mikkeliin. Perjantaina Mikkelissä nuoriso-ja vapaa-ajan ohjaajan pääsykokeet. Lauantaina koulua, hissan koe. Lauantaina myös retkeilen Flamingoon Vantaalle(?).

Hirveä nälkä. Mutta kävin vaa'alla ja se kertoi armottoman totuuden; tästä lähtien ei ruokaa suuhun kello kahdeksan jälkeen.