Back to the future

Eilen oli kokonaisuudessaan ihan mukava päivä. Ei kokeeseen meneminen lauantaiaamuna kahdeksalta mitenkään kivaa ole, mutta onneksi oli sentään historian koe. Kirjoittelin vuoden 1918 sisällissodasta ja Suomen tilanteesta talvisodan jälkeen. Suomen historia on mielenkiintoista, ja luin kokeeseen kerrankin ihan vain sen takia, että asia oikeasti kiinnosti minua ja tahdoin oppia. Pelottavaa moinen.

Käytiin myös Vantaalla Flamingon kylpylässä. Ihan kiva paikka oli. Sain vaan polveen julmetun ison mustelman, kun potkaisin vahingossa kaidetta kun vesijumppailtiin äidin kanssa. Lisäksi niskat tuli kipeäksi, kun torkuin bussissa ihan oudossa asennossa.

Aamulla Helsingin sanomista osui silmiini juttu, missä oltiin kyselty kahden eri lukion oppilailta heidän tulevaisuudestaan, ihmissuhteistaan ja työpaikoistaan kymmenen vuoden päästä. Suurin osa tiesi tarkasti, mitä haluaisi tehdä työkseen tulevaisuudessa. Osa kyllä kertoi rehellisesti että ei ole mitään hajua mitä mahtaa puuhailla kymmenen vuoden kuluttua.

Tietenkin aloin itse miettimään, että mitä teen kymmenen vuoden kuluttua ja missä mahdan edes olla.

En tiedä yhtään. Haluaisin asua jossain mukavassa kaupungissa, suloisen pienen koiran kanssa. Välttämättä vielä minulla ei olisi lapsia, tai ehkä olisikin, hirveän vaikea sanoa. Se riippuu tietenkin siitäkin, onko minulla mies vai ei! Ovelaa, todellakin.

Suurin osa tämän hetkisistä ihmissuhteista olisi varmaankin jo unohdettu. Kaikkien tilanteet vaan muuttuvat, niin kuin omanikin. Osa tietenkin säilyy, sellaiset, jotka ovat jo säilyneet lapsuudesta tähän päivään asti. En kuitenkaan usko, että lukioaikaiset kaverit jaksavat minua muistaa tai minä heitä.

Työpaikka voi olla unelma-ammatti tai sitten se, mitä vähiten haluan. Olen jo tähän astisen lyhyen elämäni aikana huomannut,että vaikka kuinka suunnittelisi tulevaisuutta, ne eivät välttämättä toteudu. Äidistäkään ei tullut poliisia vaikka se kuinka oli hänen lapsuuden ja nuoruuden toiveammattinsa.

Jotkut oikeasti haluaisivat tietää, mitä heille tapahtuu tulevaisuudessa, kuinka monta lasta tulee saamaan ja kuinka hyväpalkkainen työ tulee olemaan. Minä en todellakaan halua. Eihän elämässä olisi enää mitään järkeä, jos tietäisi ennalta, mitä tulevaisuus pitää sisällään.

On parempi elää hetkessä ja olla tyytyväinen niistä hyvistä asioista, joita elämä sattuu eteen tuomaan.

Sunnuntait ahdistaa.

EDIT: Hirveä känkkäränkkäpäivä tästäkin sitten tuli. Pelottaa jo valmiiksi huominen ajotunti ihan liikaa, en tahdo! Ja koulujuttuja on hirveästi, eikä yhtään intoa tehdä niistä mitään. En osaa, en tahto, en pystyn, olen kuitenkin huono.

Mistä tämä fiilis taas tuli? Ei voi ymmärtää.