Lauantai

Vanhojen tanssit menivät hienosti. Olin tyytyväinen, vaikka kenkä hiersikin jalkaan pienen jäljen, ja jalat ovat nyt todella kipeät. Mutta silti, olihan se hetki ja tilaisuus, jonka muistaa koko elämänsä.

Silti oli ihanaa, kun pääsi kotiin. Sai potkia jalalle epämiellyttävät kengät nurkkaan, purkaa hiukset pinneistä ja pestä ne, ja pestä meikit kasvoilta. Olin taas oma itseni, kun sain päälleni farkut ja hupparin.

Kävimme kavereiden kanssa syömässä ennen kotiintuloa, ja sekin oli ihan kivaa. Jotain spesiaalia tanssimisen lisäksi.

Minulla oli siis eilen todella mukava päivä, noin kello 20.05 asti. Silloin suuntasimme vanhojen jatkoille.

Heti kun pääsin ovelle tajusin, että olisi kannattanut jäädä kotiin. Laskin, että ilman minkäänlaista alkoholia oli tasan viisi ihmistä - niistäkin kaksi kuskeja, jotka olisivat varmasti olleet siellä samanlaisessa kunnossa jos ei olisi ollut velvollisuutta hoidettavana.

Katselin ympärilleni ihan kuin en olisi edes ollut paikalla. Humalaisia ihmisiä, kaikki koulukaverini enemmän tai vähemmän päissään. Musiikki liian kovalla.

Minä en ole siis ikinä ollut yhtä mittavassa juopottelutapahtumassa. Joissain kotibileissä joskus, ja sielläkin aina kuivin suin.

Tuolla ollessa tuli vain niin käsittämättömän ulkopuolinen olo ettei tosikaan. Useampi kuin yksi ihminen kysyi ja tivasi, miksen juo, ja tarjosi pulloa ja tölkkiä. Ja kun en ottanut, mumistiin "vitun outo" tai jotain vastaavaa. Minä sitten istuin puoli yhteentoista asti käytännössä yksinäni ja sain kaljat päälleni, no vahingossa kylläkin, ja autoin yhtä tyttöä siivoamaan oksennuksensa.

En ymmärrä tuollaisen touhun hohtoa, haukkukaa sitten tylsäksi tai jotain, mutta en vain tajua. Mitä hauskaa tuossa on? Mitä hohdokasta ja hienoa on ryypätä jossain keskellä ei mitään itsensä niin huonoon kuntoon että oksentaa lumihangessa ja sammuu loppuillasta pöydän alle?

Ja äiti vielä viitsii ihmetellä miksei minulla ole kavereita. Hah.