Tätä romahdusta oon kauhulla odottanut. Heti kun pääsin kotiin ja sain kämpän oven kiinni, aloitin itkemisen jolle ei vieläkään näy loppua.
Mua niin ahdistaa olla täällä yksin. Nyt se iski. En tiedä miksi, en todellakaan. Kaikkihan on ihan hyvin!
Oon nyt yrittänyt tehdä jotain, ihan mitä vain, vienyt roskia, tiskannut, tehnyt ruokaa, pessyt käsin pyykkiä, järjestellyt, käynyt pihalla kävelyllä. Koko ajan peläten sitä hetkeä,kun pitää istua alas tai mennä pitkälleen. Vihaan tätä nyyhkytystä, tulee vaan pää kipeäksi.
En tiedä miten kestän ensi viikon perjantaihin asti. Onneksi sitten pääsee kotiin ja on turvalliset ihmiset ja turvalliset ympäristöt.
Koulussakin on välillä niin ulkopuolinen olo. Tätä pelkäsinkin. Onneksi mulla on sentään Melissa, se auttaa jo niin paljon.
Tärisen hervottomasti ja haluaisin vaan saunaan.
Olenko mä oikeasti näin heikko ja huono ihminen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti