Lauantai

Tänään oli aika hyvä aamu! Heräsin siinä puoli kasin maissa, ja olin hallilla ennen puolta ysiä. Oli lyhyt punttitreeni ja suhteellisen lyhyt uinti.

Aamusta hyvän teki kuitenkin pikkusten tunti. Meillä oli harvinaisen vähän tenavia, vain viisi, vaikka niitä on yleensä toistakymmentä. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Toinen niistä pojista, pellavapäinen pikkuruinen Tomi, on aivan älyttömän suloinen. Sellainen mutrusuu ja kirkkaat silmät. Se on ihana myös sen takia, että se tulee aina halaamaan ennen kuin lähtee kotiin ja on muutenkin aina iloinen ja hymyilee.

Toinen, joka ilostuttaa mua aina, on tokaluokkalainen kiinalaisperheen tyttö Hanna. Hanna oli meidän alkeisuintiryhmässä kaksi vuotta sitten, ja ei tullessaan osannut uida eikä uskaltanut kastaa päätään edes veteen.

Me aloitettiin siis aivan alusta; minä sain tämän Hannan henkilökohtaiseksi opetettavaksi, ja ensimmäiset pari tuntia me istuttiin vaan lasten altaan matalassa päässä ja heiteltiin vähän palloa. Aina kun Hannan hiuksiin osui vettä, hän säikähti ja lamaantui hetkeksi. Paras keino oli vain hymyillä, ei mennä mukaan siihen hänen panikointiinsa. Olla vaan turvallinen ihminen, jonka kanssa voi pallotella.

Meillä meni siis muutama tunti, ennen kuin sain Hannan edes vähän rohkaistuksi. Laitettiin tytölle kellukkeet ja potkuteltiin ihan vähän syvempään päähän. Tai Hanna vain käveli.

Yksi lauantai oli kuitenkin sellainen käänteentekevä. Hanna melkeenpä juoksi mun luo nauraen, sanoi "katso", otti nenästään kiinni ja hitaasti painautui kokonaan veden alle. Tyttö oli päättänyt että oppii vielä, ja hämmästyin täydellisesti. Siinä vaiheessa melkein itketti - Hanna oli ottanut aimo harppauksen eteenpäin ja nyt pystyttäisiin keskittymään oikeaan uinnin tekniikan opetteluun.

Siitä eteenpäin Hanna etenikin aina vaan enemmän ja kehittyi vauhdilla. Pikku hiljaa sain hänet totuteltua muuhunkin ryhmään ja hän sai sieltä kavereitakin. Toinen iso muutos oli se, kun Hanna uskaltautui isoon altaaseen. Ensin hän roikkui vaan tiukasti mun reppuselässä, ennen kuin edes halusi kokeilla laudan kanssa uimista.

Nyt Hanna on kuitenkin jo isompien ryhmässä, jotka uivat matkaa ja osaavat tekniikan. Oli jotenkin todella hienoa seurata sitä kehitystä aivan vierestä, ja nähdä ne onnistumiset. Hannakin voitti pelkonsa ja nyt joka lauantai ennen altaaseen menoa käy halaamassa ja ennen suihkuun lähtöä halaa toisen kerran. Siinä tulee niin tärkeä olo, ettei tosikaan.

Noiden onnistumisten takia ja innostuksen näkemisen lapsista saa haluamaan sinne joka lauantai, auttamaan ja olemaan läsnä niille.

On vaan niin mahtava tunne kun tietää jonkun tarvitsevan juuri mua. :)