Eilen illalla oli kamalaa. Pilasin mokkapalataikinan ja itkin, huusin ja murjotin. Oikeasti se ei ollut mokkapalataikinan vika, kyllähän sen nyt tyhmempikin ymmärtää. Pelotti vain, koska ensimmäistä kertaa tämä paha oloni oli muidenkin kuin itseni asia.
Jotenkin vain, on tapahtunut liikaa ja ei mitään. Painoa on tullut liikaa, motivaatiota kaikkeen valunut sormien välistä, en ole löytänyt hyväksyntää, ystävät häviävät, helpompi olla tekemättä mitään kuin tarttua niskasta kiinni ja potkasta itseään perseelle.
Tiedän, että pitäisi tehdä. Tehdä ja tehdä. Olla reipas. Haluan olla reipas, haluan olla pirteä Anni jota hymyilyttää kaikki ja joka ahmii Aku Ankkoja niille nauraen.
En vain tiedä, mistä pitäisi aloittaa. Niin monta kertaa olen ottanut koulukirjan käteen, lukenut ensimmäisen tehtävän. Onnistunut, katsonut seuraavaa tehtävää, alkanut ennen lauseen lukemista loppuun toistaa päässäni enosaaenosaaenosaaenosaa ja vaipunut syvemmälle itsesääliin ja epätoivoon.
Liian monta kertaa olen ollut lähdössä lenkille, uimaan, salille. Tekemään jotain. Pois kotoa. Mutta aina oman huoneen turvallisen näköiset ruusutapetit ovat houkutelleet jäämään.
En tahdo olla tällainen. En tiedä kenelle puhua.
Ehkä ylireagoin. Ehkä pitäisi vain unohtaa ja yrittää sopeutua.
Yksi syy, mikä eniten painaa, on se, että en usko kenenkään hyväksyvän minua tällaisena. Artun jälkeen olen omien ajatusten ja Artun puheiden perusteella päätynyt siihen etten tule kelpaamaan enää ikinä kenellekään. Ellen muuta itseäni.
En minä tiedä. En tosiaankaan tiedä.
Minä kun luulin olevani aina niin paljon parempi muita, etten ikinä tule vajoamaan syvälle itsesääliin ja itseinhoon. Luulin, että olen niin paljon kypsempi muita. Ylempänä, ettenhän minä nyt ikinä sano etten saa ketään.
Nyt kun luin tuon tekstin, se tuntuu ihan vieraan kirjoittamalta. Niin kai olenkin.
Mutta joo. Vitun Mikko. Voi helvetin vitun Mikko. Ei voi kun kysyä miksi? Miksi ihmeessä nuori ihminen ottaa hengen itseltään? Ihminen jonka ei ikinä uskoisi tekevän niin..
Yllättäen kaikki tuntuu niin suurelta ja pelottavalta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Mikään ei ole niin helppoa kuin selittää muiden ihmisten asioita tyhjentävästi. Ihminen kuolee kun elämänpelko käy suuremmaksi kuin kuolemanpelko. Ajattelen, että kyse ei ole mistään, mitä voisi arvostella moraalisesti. Ja siitä huolimatta on ymmärrettävää, hyväksyttävää ja tarpeellistakin käydä läpi kaikenmoisia tunteita kaiken maailman asioiden käsittelemiseksi, kuten nyt jonkun läheisen kuoleman.
Lähetä kommentti