Kun minä käännyin, olit poissa

On niin onnellinen olo jotenkin. Vaikka ikävä kalvaakin mieltä, silti sellainen kokonaislaatuinen hyvä olo saa senkin tunteen tuntumaan jotenkin hirveän kauniilta ja positiiviselta. Kyllä se surullinen ikäväkin ehtii tässä viikon aika hiipimään mieleen.

Ehkä tämä sääkin on osallisena asiaan. Kylmä, kirkas ja kaunis lokakuun päivä, johon herätä. Tuntui niin elinvoimaiselta.

Yöllä tosin näin hirveän todellista unta, ja aamulla petyin, kun tiukka halaustunne olikin vain unta, eikä vieressä ollutkaan muuta kuin peitto.

Pikku hiljaa alkaa kyllä pelottamaan tuo kasvojen puutuminen. Oikea puoli kasvoista menee aika ajoin tunnottomaksi ja sitten hetken kuluttua alkaa pistellä. Ehkä huolehdin turhasta, en tiedä. Tuo on kuitenkin jatkunut jo jonkun aikaa. En usko että se mitään vakavaa on. Olisi vain mukavaa saada tieto siitä että mikä tähän on syynä.

Syysloma siis alkoi. Sinänsä ihanaa, saa nukkua pitkään ja näin, mutta koulussakin on ollut oikeasti mukavaa. Siksi on mukavaa mennä syysloman jälkeen kouluun. Ja muutenkin odotan sitä ensi viikonloppua. On jotain mitä odottaa, ehkä tämä ikävöinti ja odottaminen tekee ihan hyvääkin.

On taas sellainen fiilis, että tietyt kappaleet nostavat kyyneleet silmiin, vaikkei ole niin surullistakaan. Kauhean kaunista vaan.

Ei enää hirveän kauan Musenkaan keikkaan. Ihanaa, ihanaa, ihanaa.

Olen laihtunut. Ehkä silläkin on osasyy tähän olotilaani. Kaksi kiloa ei ehkä ole paljon, mutta tekee itsetunnolle ihmeitä. Vaikka se itsetunto on sattuneesta syystä viime aikoina ollut muutenkin nosteessa.

Miksei aina voisi olla näin hyvä olo? Tahdon säilyttää tämän aina aina aina.